Ohjelmoijat eivät vanhene

ERITTÄIN aiheellinen kysymys, jota olen itse pohtinut viime aikoina pitkään ja hartaasti. Osittain siksi, että olen käynyt läpi tuon transition viimeisen 2 vuoden aikana. Tänä päivänä kosken koodiin ehkä kerran viikossa - jos silloinkaan, kun myynti- ja esimiesvastuu vievät kaiken ajan.

Muistan, kun joskus vuonna 2003 esimies (tiedät Kennu kyllä ketä tarkoitan, nunch nunch) kyseli onko minulla mitään kunnianhimoa pomohommiin ja vastasin tyrmistyneenä, että meikä kyllä koodaa niinku ikuisesti. Tuo ylimielinen herrasmies niittasi tämän aika älyttömän alentuvalla "noo, sä oot vielä noin nuori" -vastineella. Lähdin tietysti närkästyneenä mutisten kyseisestä kekestä veks.

Mutta miten kävikään. Pari vuotta sitten 9-17 koodaaminen menetti hohtonsa ja johtohommat sekä "ylätason käsienheiluttelu" alkoivatkin kiinnostaa enemmän. Siitä sitten ensin projariksi ja siitä tiimipäälliköksi. Eikä kaduta yhtään.

Omalla ajalla koodaan yhä jonkin verran, mutta olen ikäänkuin "antanut periksi". En enää tavoittele jotain mystisiä koodauksen seuraavia tasoja, vaan pidän teknistä kompetenssia vain työkaluna päämäärien saavuttamiseksi ja teen koodini aina minimivaatimusten täyttämiseksi. Mutta tämä(kin), eli laatuvaatimusten parempi hanskaaminen on enemmänkin kypsän koodaajan merkki. Hanskasta lähtevä yliengineeraus on juurikin yksi kokemattomuuden merkki.

Mitä tämä kaikki siis meinaa? Miksi tässä kävikin näin? Toisaalta mä olen myös muuttanut Espooseen ja ehkä monissa muissakin asioissa hieman aikuistunut - vaikka koenkin olevani yhä 100% sama ihminen.

Mä luulen, että tuo musta aukko, johon koodaajat katoavat ei ole niin yksiselitteinen ilmiö, että bisnes-träkki aina veisi mukanaan. Usein teknisen kompetenssinkin kehittymisen träkissä on jatkotasoja. Jotkut alkavat ylätason arkkitehdeiksi ja / tai konsulteiksi ja codebasen kannalta näillä on loppujen lopuksi yhtä vähän hands-on -vaikutusta, kuin bisnesmanagereilla. Osa myös perustaa omia pikkufirmoja ja ovat "suurelle yleisölle" aika näkymättömiä.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että koodaus on nykyisessä mittakaavassaan ja nykymuodossaan aivan älyttömän nuori ala! Monet "vanhan liiton" koodaajat (eli juuri nämä peräänkuuluttamasti 40+ -osasto) ovat ajalta, jolloin ei painotettu notkeaa liikkuvuutta alustalta alustalle, vaan kun kouluttauduit COBOL-koodaajaksi, olit sitä ikuisesti. Kysy vaikka Laakson Mikolta tai muilta 2ndheadista Verolle menneiltä mikä tilanne siellä on. Kuulemma on "pikkaisen" erilainen keski-ikä kuin vaikka täällä Futuricella. ;)

Toivottavasti tämä postaus herättää vilkasta keskustelua. Aihe on älyttömän herkullinen!

Itse koen, että "rivikoodaajan" eteneminen suunnittelijaksi tai arkkitehdiksi on luonnollista kehitystä, jossa teknisestä lahjakkuudesta otetaan edelleen kaikki irti. Sillä tavoin voi myös ohjata junioreita ja yrittää levittää henkilökohtaista kokemuspohjaansa muidenkin projekteihin.

Ongelmallisemmaksi taas koen sen, jos uusi positio edellyttää "metatoimintoja", kuten resursointia, aikataulutusta, budjetointia ja muuta ei-teknistä koordinointia. Näihin on ihan omat projektipäällikkö-skillsetit, joista koodaustaidot eivät vielä indikoi mitään. (Vaikka tottakai hyvä koodaaja saattaakin olla myös hyvä projektipäällikkö.)

Ja tästä vielä yksi steppi on varsinainen business-managerointi, jossa pitäisi olla näkemystä tuotteistamisesta, asiakkaista, markkinoinnista, elinkaarista ja niin edelleen... Silläkin saralla on mielestäni ihan omat lahjakuutensa.

Toki noin, mutta (toivottavasti) kukaan ihminen ei ole niin yksiulotteinen, kuin vanhojen roolipelien hahmot, vaan skillsetit ovat monimutkaisempi vuorovaikutteinen verkko.

Väittäisin muutenkin, että tekninen ihminen, jolla ei ole ymmärrystä bisneksestä, tuotteistamisesta, asiakkaista, markkinoista, elinkaarista jne. ei ole kiinnostava tekijä. Aidosti kovia juttuja tekevät ihmiset ovat monilahjakkuuksia, joilla on osaamispainotuksia, ei poissulkevia erityisosaamisia. Siilokoodaajien aika on ohi.

Mutta kyllä minä koin melkoista empatiatuskaa aloitellessani koodausuraani 90-luvulla pikkufirmassa, jossa kaksi vanhaa kettua olivat kääntäneet syvällisen osaamisensa tuotebisnekseksi. Siinä kovan luokan tekniset osaajat käyttivät 75% ajastaan firmansa pyörittämiseen ja tuotteensa myymiseen, vaikka oikeasti olisivat halunneet räplätä koodia ja tehdä "oikeaa työtä".

Mutta onneksi ihmiset eivät tosiaan ole kovinkaan yksiulotteisia olentoja. Joillekin managerointi on luonnollinen jatke implementaatioduunille, toiset pysyvät lestissään ja kolmannet siirtyvät saman roolin sisällä haastavampiin puuhiin. Kaikki ymmärrettäviä suuntia.

Samaa mieltä. Ajan saatossa varmaan itse kukin koodaaja näkee niin paljon ympärillään kaikkia näitä managerointi- ja tuotteistusaktiviteetteja, että olisi ihme, jos jotain ei tarttuisi mukaan. Enkä missään nimessä sano, että yhdellä ihmisellä voisi olla vain yksi lahjakkuus.

Tästä aiheesta tulee aina mieleen Linus Torvaldsin kirja Just For Fun, jossa heppu mainitsee lyhyesti oman epäonnistumisensa Transmetan team managerina. Siinä vaiheessa Linux oli jo kansainvälinen jättimenestys ja Linus pystyi koordinoimaan sen kehitystä mainiosti pyörittämällä patcheja ja käymällä teknisiä keskusteluita kontribuoijien kanssa netissä. Mutta fyysisen tiimin vetäminen, kokouksien organisointi ja vastaava työn koordinointi oli selvästi hänelle (ainakin silloin) epäluontevaa ja ikävää hommaa, eikä sujunut hyvin.

Olen aina ajatellut tämän johtuneen siitä, että Linusia kiinnosti pääasiassa Linuxin tekninen kehitys, eikä niinkään sen kehitykseen osallistuvien ohjelmoijien paimentaminen ja aikatauluissa pitäminen. Projektipäälliköksi tai tiiminvetäjäksi ryhtyminen olisi siis edellyttänyt "tyhjästä aloittamista" ja ihan uusien skillsettien opiskelua.

Luulen että vastaava voi olla aika kova paikka monelle kokeneelle ohjelmoijalle/arkkitehdille, koska kyse on melkeinpä alan vaihdosta. Ei ole ihan helppoa heittää menemään aiempaa osaamistaan ja statustaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä. Varsinkin jos omat henkilökohtaiset lahjakkuudet sattuvat menemään siten, että tietää, ettei voi koskaan tulla yhtä hyväksi manageriksi kuin miten hyvä koodaaja on ollut.

Mä luulen, että kaikki tuo tiivistyy hyvinkin paljon tuohon Linusin kirjan nimeen: "Just For Fun".

Ihmisen taito jossain asiassa on yllättävän suoraan verrannollinen siihen koettuun intohimoon. Onkohan muuten mahdollista, että vanhojen koodaajien harvinaisuus johtuu osittain myös siitä, että koodaukseenkin kyllästyy?! Itselläni kävi hyvinkin pitkälti näin: huomasin yhdessä vaiheessa, etten saa päivittäiskoodauksesta enää sitä samaa intoa, joka nuorempana piti liikkeessä.

Nyt kun on päätynyt käsienheiluttelu- ja manageerauspuuhiin, saan tästä samaa flow-tunnetta, positiivista painetta ja motivaatiota. Kyse ei edes ollut siitä, että olisin koodaajana jäänyt lepäämään laakereillani, vaan haastoin kyllä siinäkin itseäni jatkuvasti. Se ei vaan antanut enää samaa onnistumisen ja henkilökohtaisen voittamisen tunnetta.

Ehkä useampi voisi aloittaa koodaamisen vasta nelikymppisenä, ellei sitä pidettäisi aika leimallisesti sellaisena nuorten miesten koohotuksena. Voisi aloittaa kansanliikkeen "Papat Eclipsen ääreen!"

Olen miettinyt samaa hommaa toimittajien kanssa: hyvä reportteri ei välttämättä ole hyvä väliportaan pomo. Pahimmillaan menee hyvä tekijä hukkaan ja lisäksi vielä synnyttää vitutusta uusissa alaisissa.

Kyllästyminen on hyvä pointti! Itse kyllästyn heti, jos huomaan toteuttavani samaa asiaa samalla tavalla ja samalla teknologialla kuin ennenkin. Motivaatio ja tuottavuus lerpahtaa saman tien.

Oma ratkaisuni tähän on ollut laajentaa skooppia uusiin teknologioihin (oli ne sitten Pythonia tai NoSQL:ää) ja toisaalta uusiin aihepiireihin (oli ne sitten iPadia tai digi-tv:tä) sekä myöskin uusiin toimintamalleihin (oli ne sitten funktionaalista ohjelmointia tai skaalautuvia web-palveluita :-). Henkilökohtaisesti en kyllästy niin kauan kuin riittää uutta relevanttia opiskeltavaa.

Tässä suhteessa luonteelle on ehkä eduksi työskennellä enemmänkin R&D-alalla kuin kaupallisessa ohjelmistokehityksessä..

Jep, etenkin palveluiden toimittajapuolella on usein aika kovat haasteet tehdä mahdollisimman tehokkaasti asiakkaiden tarpeet täyttäviä ratkaisuja ja usein ne ovat "se vanha, tuttu ja turvallinen" -ratkaisua vaativia. Yllättävän harvoin tulee sellainen tilanne, että uuden platan tai tekniikan opettelusta saa tarpeeksi ROI:ta, että opetteluun käytetty aika tuottaa asiakkaalle tarpeeksi arvoa.

Tosin pöydän toisella puolella voi olla myös aika iso haaste vaihdella tekniikoita. Oikeastaan juuri teikäläisen toimenkuvassa on melkeinpä ainoastaan siinä asemassa, että tietty kaaoottisuus, venkoilu ja kukasta kukkaan lentely juttujen kanssa on hyvässä. ;)

On todella haastava juttu pysyä vuodesta toiseen motivoituneena ja innostuneena. Etenkin kun huomaa, että vaikka platat, tekniikat, kielet, konventiot ja frameworkit vaihtuvat, tehtävät jutut pysyvät pitkälti samankaltaisina.

Hyviä pointteja, itselleni tuli mieleen lisätä tämä:

Peter Principle: "In a Hierarchy Every Employee Tends to Rise to His Level of Incompetence"

Tottakai tämä ei missään nimessä koske esimerkiksi Tommia;)

Mutta tosissaan, uskon kyllä että tuolla kyllästymiselläkin on vaikutusta ohjelmoijien siirtymiseen "käsienheiluttelu"-hommiin.

Mennään suurelle matkapuhelinvalmistajalle intoa puhkuen --> kaveri laitetaan tekemään liukuhihna -hommaa --> siinä samalla käteen sattuu pöydän kulmalta Personal MBA -lukulista ja uusi ura urkenee mielessä:) Toki kaikki eivät tuollaiseen roolin muutokseen pysty.

Ja ovathan kristallipalloon tuijottajat maalailleet että työnkuvia ja koulutusta tullaan vaihtamaan useamman kerran "modernin ihmisen" elämässä.

Suosittelen seuraavia kirjoja:

First, Break All the Rules ja Now, Discover Your Strengths (joista ensin mainittu löytyy Personal MBA -listalta :).

Tämä ei ole mitenkään ohjelmointia koskeva ongelma. Yleneminen on perinteisissä organisaatioissa melkeinpä pakko, jos mielii parempaa liksaa.

Mainitsemissani kirjoissa ehdotetaan toisenlaista palkkakehitysmallia, jossa työntekijöitä palkitaankin normaalia enemmän osaamisesta, jolloin tarve liksan perässä ylenemiselle vähenee. Esimerkkinä käytetään vaikkapa huipputason hotellisiivoojia, jotka voivat olla moninkertaisesti tehokkaampia ja tuottavampia kuin keskimääräiset, jolloin heille voidaan surutta maksaa reippaastikin enemmän – niin paljon ettei varmasti harmita olla siivooja. Tällaisten ihmisten ylentäminen koska "niin vain kuuluu hyvää työntekijää palkita" on typerää.

Erityisesti asianajajat ovat osanneet ratkaista tämän ongelman. Lain harjoittaminen ei iän myötä lopu, vaan yletään partnereiksi ja senior partnereiksi ottaen yhä haastavampia caseja ja laskuttamalla isompia summia. Huipputason lääkäritkään harvoin lopettavat varsinaisen ammattinsa harjoittamista, vaan voivat laskuttaa erikoisosaamisestaan huomattavia summia.

Kovien katteiden softamaailmassa ei pitäisi olla mitään estettä hyvinkin vaihtelevalle palkkaukselle. Kaikki hyvin tiedämme miten paljon osaaminen vaihtelee alalla, tuottavuudessa ja/tai jäljen laadussa on aivan tähtitieteellisiä eroja, jotka harvoin korreloivat palkkauksessa erityisen voimakkaasti, joskus jopa käänteisesti.

Kyllästymisestä sanoisin kuten Joel Spolsky edellisessä Stack Overflown podcastissa: teet jotain väärin, jos pääset kyllästymään ohjelmointiin. Toistuvat ongelmat ovat juuri niitä, joiden ratkaisuun ohjelmointi tarjoaa välineet.

Antti: Minulla on vielä monta homma, joissa voin olla vielä nykyistäkin epäkompetentimpi, eli vielä on matkaa!

Aki: Olen todella eri mieltä Spolskyn kanssa. Se, että teknisesti samankaltaiset ongelmat on ratkaistavissa yleiskäyttöisellä koodilla, moduleilla, alustoilla jne. ei todellakaan ratkaise sitä ongelmaa, että koodatessa tulee nimenomaan bisnes- ja konseptitasolla hyvinkin usein déjà-vu -olo, eikä se tarkoita sitä, että et ole käyttänyt tarpeeksi tehokkaasti olemassaolevia ratkaisuja, vaan sitä, että koodaajat - siis sellaiset, jotka ratkaisevat rahasta asiakkaiden ongelmia - ovat tietyllä tasolla liukuhihnatyöläisiä.

Oman ajan proggikset ja intohimosta tehtävät jutut sitten erikseen...

Akin esiinnostama palkkatason nousu on kyllä mielestäni monin paikoin ratkottu aivan riittävän hyvin tällä alalla. Ainakin niissä firmoissa, joiden HR-politiikan kanssa minulla on ollut ilo olla tekemisissä. Juniorit saavat hädin tuskin kakkosella alkavaa liksaa ja seniori - siis ihan pelkkää koodausta ja arkkitehturointia tekevä sellainen - voi nostaa helposti vitosella-kutosella alkavaa liksaa. Isot starat toki vielä siitäkin enemmän. Harvemmin kukaan pelkän liksan takia joutuu siirtymään implementointihommista manageeraukseen. Yleensä takana ihan oikeasti on myös kunnianhimoa olla enemmän, kuin "pelkkä toteuttaja".

Paras tapa kuitenkin varmistaa itselleen arvonsa mukainen palkkaus on oman firman perustaminen ja konsulttihommat, mutta niissä on aina se riski, että joutuu tekemään paljon hallinnointi- ja taloushommia. Etenkin jos ruokahalu kasvaa syödessä ja alkaa palkkailemaan muitakin mukaan. Itselläni on kyllä vakaa aikomus jossain vaiheessa alkaa pyörittämään sellaista kasvuhalutonta yhden miehen operaatiota, mutta palataan siihen ehkä sitten 5-10 vuoden päästä.

Kyllä väittäisin, ettei kutosella alkavaa liksaa erittäin kokenutkaan koodaava arkkitehti nosta kuin aivan poikkeuksellisissa erityistehtävissä. Vitosella alkavassakin liksassa on todella tekemistä. Mutta tämä mielipide omalla vaatimattomalla kokemuksella ja varmaan myös osaamisella.

Se on kyllä totta, että tuohon 5000-6000 euron tasoon vaaditaan jo jotain sellaista inhaa erityisosaamista, jota ei ihan joka jätkältä (syystäkin) löydy. Esimerkiksi se eräs tuote, jonka voisi kääntää suomeksi vaikka Jakopisteeksi. Niiden jamppojen hakuilmoituksissa on moisia summia voinut bongata...

Pitää kuitenkin pitää Aki mielessä, että meilläkin on molemmilla "vasta" kymmenkunta vuotta takana tätä lystiä. Monilla aloilla siinä vaiheessa aletaan pääsemään vasta junnutasolta veks. Tällä alalla alkaa jo seniorin etuliitteetkin loppumaan kesken tässä vaiheessa.

Ikävämpi ilmiö vanhojen koodareiden osalta onkin ehkä enemmänkin se, ettei ihminen vanhemmiten yksinkertaisesti pysty omaksumaan niin paljon uutta, kuin modernilta koodarilta on syytä olettaa. Tälläinen vähän rontti kolmekybänen salskea nuorimies, kuin Aki, Kennu ja minä pysytään vielä suunnilleen kärryillä, mutta ei nelikybäinen ihminen enää ihan samalla tasolla pysy älyttömän kiivaassa teknologioiden ja tekniikoiden kehitysrallissa mukana.

Tämä taas johtaa siiloutumiseen ja lokeroitumiseen, eikä minua ainakaan huvita edustaa sitä samaa dinosaurus-osastoa, jota tämän päivän 50-vuotiaat Cobol-jäärät edustavat.

Totta, rahaa kyllä saa, jos on valmis myymään sielunsa.

Ei oppimiskyky iästä ole kiinni vaan elämäntilanteesta ja asenteesta.

Esimerkiksi perheen nuorena perustava putoaa hyvin helposti kelkasta, ellei ole äärimmäisen fokusoitunut (heitäkin tosiaan on). Aika yksinkertaisesti loppuu kesken ja arvot muuttuvat.

Ihmisen oppimiskyvyssä ei minun tietääkseni ole voitu tieteellisesti osoittaa mitään heikkenemistä iän myötä, ellei sitten puhuta jo vanhuusiän aivojen rappeumasta. Tässä kyse on asenteesta (vai sanoisinko ilkeästi: asennevammasta).

Minä tiedän tiedän ihan varmaksi, etten putoa kelkasta ikinä. Ellen sitten tarkoituksella muuta totaalisesti elämänarvojani, mikä tietenkin on mahdollista mutta äärimmäisen epätodennäköistä. Itse asiassa oma oppimiskykyni on vain vuosien myötä kehittynyt: tunnen esimerkiksi itseni yhä paremmin, jota voin hyödyntää oppimisprosessin tehostamisessa.

Se on sitä samaa sielun rapistumista, joka aiheuttaa mm. espoolaisuutta.

Mä olen huolissani kelkasta putoamisesta enimmäkseen sen takia, että kyydissä pysyminen edellyttää yhä syvempää erikoistumista johonkin alueeseen.

Sitten kun olet sataprosenttinen Symbian S60 -guru ja tunnet alustan jokaisen bugin läpikohtaisin, tuleekin yhtäkkiä joku Android/iPhone/Maemo -sukupolvi ja tekee kyseisestä osaamisesta yhdessä yössä vanhanaikaista... Osasitko varautua muutokseen ajoissa ja opiskella kilpailevia tekniikoita? Entä jos panostitkin väärään tekniikkaan, joka floppasi?

Näitä potentiaalisia murroksia on nähtävissä kaikkialla: SQL vs. NoSQL, Flash vs. HTML5, Java/C# vs. dynaamiset kielet, dedikoidut palvelimet vs. pilvet, jne. Riittääkö kyydissä pysymiseen, että alkaa opiskella kyseistä tekniikkaa vasta sitten, kun kaikki muutkin jo käyttävät sitä?

Mä luulen, että mun on helpoin katsoa tätä asiaa musiikin kautta: mä tiedän, että en tule lopettamaan soittamista ja musiikin kanssa räpläämistä koskaan, mutta mun on ollut todella helppo lopettaa tiettyjä juttuja musiikin kanssa puleeraamisesta viime vuosina, koska ne nimenomaiset osa-alueet eivät yksinkertaisesti tarjonneet enää sitä henkistä palkintoa, jonka perässä olin niihin ryhtynyt.

Sama koodauksessa. Nautin yhä suuresti kun saan pelata tiettyjen juttujen kimpussa, mutta en koe, että 9-17 välillä jonkun toisen rahoilla tehty työ oli minulle se konteksti, jossa kykenin tätä tyydytystä jahtaamaan. Siksi minun oli helppo alkaa katsoa muita juttuja, kun tajusin, että koodaus ei itsesään ollut ainoa itseisarvo tällä alalla olemiseen, vaan että se kiinnosti minua niin monelta muulta(kin) kantilta: bisneksenä, ilmiönä, mediana, luonnonvoimana... sekä tietysti ammatillisena yhteisönä, joka tuo yhteen valtavan paljon eri alojen osaamista.

Kerrassaan mielenkiintoista ajatuksenvaihtoa. Nyt kun olen hiljakseen tekemässä siirtymää pois junnuleveliltä, olen alkanut pohtia, kuinka pitkälle matalan tason toteutukseen osallistuminen on mahdollista, ilman että siitä muodostuu este urakehitykselle.

Ts. voiko managerirooliin syöksyminen olla koodientusiastille oikotie palkkaonnelaan, tai voiko uralla edetä pitkälle myös yksinkertaisesti oppimalla kivenkovaksi toteutustyössä? (Uralla eteneminen voitaneen yksinkertaistaa kasvaneeksi palkaksi ja luontaiseduiksi?)

Mikään ei tietenkään ole mustavalkoista, eikä tulevaisuutta voi ennustaa etukäteen, mutta vielä tällä hetkellä käytännön toteutustyö on niin lähellä omaa sydäntäni, että koodaushommista luopumista on vaikeaa kuvitella tapahtuvaksi ihan lähitulevaisuudessa.

Ansiokkaaseen keskusteluun en voinut olla puuttumatta siltä kannalta, että ei tämä nelikybäisyys (kohta 43) sinänsä muodosta mitään estettä uuden omaksumiselle. Enemmänkin ikä tuo mukanaan sen, että kun on jo ehtinyt kokea niin paljon, että enää ei jaksa ihan niin pienestä innostua kuin nuorempana.

Eli kyse on mun käsittääkseni aika lailla kyllästymisestä, josta Tommikin tuossa kertoi ja se lienee varsin yleinen kehityskulku tällä alalla. Kun työ muuttuu koneiden parista täysin epäloogisten ja arvaamattomien ihmisten pariin, niin siihen tulee aivan uudenlainen jännitysmomentti ja sillä puolella on paljon enemmän työmahdollisuuksia.

Mutta samat fiilikset siihenkin työhön liittyy. Esimerkiksi tarjouskilpailussa voittaminen (tai häviäminen, Tommi perkele ;) herättänee aivan samanlaisia fiiliksiä kuin toimivan softan koodaaminen.

http://www.infoworld.com/d/adventures-in-it/painful-truth-about-age-discrimination-in-tech-209?page=0,0

http://www.newscientist.com/article/mg20427392.600-why-your-boss-is-incompetent.html

Itse toimin fysiikan parissa, missä koodausta tehdään 40 - 50 - vuotiaiden fyysikoiden toimesta melko lailla paljon. Tiedemiesporukoissa motivaattorina tosin toimii luonnon mallinnus, ei niinkään koodin tekninen toteutus, mikä erottanee meidät ns. ammattikoodareista. Koodin vääntö on ikäänkuin toissijaista, kun taas ongelmien matemaattinen ja fysikaalinen pohdinta nousee esille.

Eli ihan kaikissa piireissä koodausikärajaa ei näytä olevan - tosin motivaattorit ovat ehkä hieman toisenlaisia. Tietty, jos tutkija nousee akateemisella tasolla ylöspäin, niin asioiden priorisointi alkaa vaikuttaa myös koodaukseen käytettävään työaikaan. Uskon kuitenkin, että uuden sukupolven tiedeporukoissa oman koodin tekeminen lisääntyy, eli 10-20 vuoden sisällä nähdään vanhempia ja vanhempia henkilöitä värkkäämässä lähdekoodejaan kuntoon.

Itseäni kiinnostaa se, tuleeko iän myötä enemmän tajua siihen, että näkisi näistä joka puolelta putkahtelevista uusista tekniikoista nopeammin sen, mistä tulee kova juttu ja mikä kuolee muutamassa kuukaudessa pois. Uskoisin, että jotain pelisilmää kehittyy. Tai jos on kehittänyt itsestään tarpeeksi kovan kyynikon niin se helpottaa uusien tekniikoiden karsimista entisestään :)

Uusiin tekniikoihin ja liittyy mielestäni myös se hyvä puoli, että mitä enemmän on kokemusta, sitä helpommalla uusien tekniikoiden opettelu onnistuu. Esim. nyt tuo node.js, vastaavanlaisten kehittyneiden serveripään settien teko olisi ollut aiemmin minulle aivan täyttä hepreaa, mutta yhtäkkiä javascript-taidoille löytyikin fiksua käyttöä. Suurin osa uusista tekniikoista kuitenkin perustuu johonkin vanhaan ja tekee sen vain entistä fiksummin. Ja fiksummin tekeminen on aina innostavaa.

Pitää kuitenkin pitää Aki mielessä, että meilläkin on molemmilla "vasta" kymmenkunta vuotta takana tätä lystiä. Monilla aloilla siinä vaiheessa aletaan pääsemään vasta junnutasolta veks. Tällä alalla alkaa jo seniorin etuliitteetkin loppumaan kesken tässä vaiheessa.

Vaikka seniorin etuliitteet loppuisivatkin kesken, niin tälläkin allalla pätee kyllä sama, että 10 vuoden jälkeen vasta aletaan päästä junnutasolta. Itsellä 15 vuotta alalla (tosin suurin osa näissä käsienheilutteluhommissa) ja olen mielestäni vasta junnutason yläosalla.

Omasta mielestäni toki olin viiden vuoden kohdalla aivan h----tin kova osaaja, nyt olen vähän oppinut miten paljon on sellaista mitä en osaa.

Viileä muuten tämä live preview -zydeemi.

Onpas hyvaa keskustelua. Manageripolulle ei kannata eksya ihan heti, voi olla etta kicksit silla tontilla lahtee niin erilaisista jutuista etta voi tulla pettymyksia. Itse olen koittanut pitaa nain managerinakin ollessa tekniikkaan tuntumaa siten ettei ihan vieda mennen tullen. Teknisella puolella kannattaa useinkin tehda jotain todellista useammalla eri kielella useamman kerran useammalle eri toimialalle seka tuotteeksi useamman tuotesyklin yli etta asiakasprojekteissa. Kun tahan heittaa viela projektien koon vaihtelun parin hengen pienista satojen henkien projekteihin niin alkaa olla teknista perspektiivia karttunut sopivasti ilman manageriperspektiiviakin. Kaiken tamankin voi viela tehda Suomessa. Kiinnostuksen aihetta ja vaikeusastetta loytyy naista varmasti yhteen ihmiselamaan. Yksi hyva kollega sanoi vuosia sitten ettei kannata antautua manageritehtavan houkutukselle liian aikaisin urallaan koska voi olla etta paadyt muutaman vuoden kuluttua epakiitolliseen tilanteeseen jossa olet vahan yleismies jantunen ilman erityista osaamissettia. Han oli huippuasiantuntija yli viisikymppisena ja edelleen jaksoi innostua asioista. Suomessa ylimalkaan liian nopeasti yritetaan irtaantua teknisista tehtavista. Ketteria menetelmia kaytettaessa managereideen tarve vahenee aika lailla ja jos silloin ei ole solidia teknista osaamista ja nakemysta niin on aika heikoilla jailla. Toteuttava arkkitehti joka osaa oikeasti tehda asioita useilla teknologioilla ja katsoa asioita kunnon kokemuspohjalta on kovaa valuuttaa.Tarkeinta kuitenkin on sailyttaa kokeileva innostus omaan tyohon teki sita sovellusten rakentajana tai tiimin vetajana.